sunnuntai 14. tammikuuta 2018

Valon juhlaa tunturissa

Marras-, joulu- ja tammikuu ovat vuoden pimeintä aikaa ja tänä talvena erityisen pimeää, koska aurinkopäiviä on ollut poikkeuksellisen vähän. Esimerkiksi Kuopiossa Ilmatieteenlaitoksen mittarit eivät havainneet yhtään aurinkoista tuntia joulukuussa. Siksi on juhlahetki kun valo valtaa tunturin. Ei se aurinko nytkään lyhyttä neljän tunnin päivää jaksanut paistaa, mutta pari tuntia noususta puoleen päivään oli yhtä valon juhlaa.

Kannattaa olla ajoissa liikkeellä, koska taivas on värikkäin ennen auringon nousua.


Vallitsevasta korkeapaineesta huolimatta pilvimassa on jäänyt kerrokseksi alaville paikoille.


Vaarojen laet nousevat saarina sumumerestä.


Vähän ennen auringonnousua alkaa sumukerros liikkua ja kääriytyä Pyhävaaran ympärille.




Kello 10 aurinko ilmestyy horisontista Juurikkavaaran takaa.




Taidetta tunturissa.




Paras hetki on silloin kun aurinko valaisee pilvikerroksen pintaa.







Kestääköhän koivu katkeamatta tuon valtavan jää- ja lumikuorman.


Vain ison Pyhävaaran korkein laki on enää näkyvissä.












Vähän ennen puolta päivää lännen suunnalta työntyy pilviä auringon eteen. Esirippu laskeutuu, valon juhla on ohi.

perjantai 12. tammikuuta 2018

Pilven takana on valoa

Aamupäivän hiihtely alkoi pilvisessä säässä. Yläilmoissa näytti käyvän kova puhuri, tuuli työnteli pilvimassaa kovaa vauhtia. Yht'äkkiä pilvikerrokseen tuli pieni aukko. Seurasin sen suurenemista kivutessani rinnettä ylös tykkykuusien keskellä. Kohta etelän taivaalta ilmestyi näkyviin kuunsirppi sinitaivasta vasten. Tämä kaikki tapahtui viidessätoista minuutissa.


Hento vastarusko erottui lännen suunnalla. Vastarusko on auringonnousun (tai -laskun) vastakkaisella suunnalla horisontissa havaittava punertava alue.


Pöllyävät pilvet siirtyivät nopeasti kohti etelää.








Yhtä nopeasti kuin pilvimassa äsken haihtui, se vyöryi uudelleen vaaran laelle. Tuuli tyyntyi täysin ja alkoi sataa ohutta jääkidettä.


Pilvi ympäröi joka puolelta. Olin keskellä ei mitään.


Olin jo lähdössä laskemaan rinnettä alas kun satuin vilkaisemaan taakseni. Siellähän oli valoa.
Se oli ensin ihan pieni, juuri silmin erottuva punainen läikkä pilvessä.


Sitten valo alkoi kirkastua ja sen viereen syttyi toinen valo.


Pian auringon toiseltakin puolta näkyi valoa ja haloilmiö alkoi hitaasti hahmottua taivaalle.


22° rengas, auringonpilari, sivuaurinko  ja 22° ylläsivuava kaari, näin Taivaanvahdin asiantuntijat olivat merkinneet sinne lähettämäni havainnon tiedoiksi.




Auringon noustua vähän ylemmäs, oikeanpuoleinen sivuaurinko hävisi, mutta vasemmanpuoleinen kirkastui entisestään.


Lännen taivas oli taas ihan selkeä, ei tietoakaan pilvistä, vaikka vain hetkeä aikaisemmin olin ollut pilven sisällä.


Tämä oli ehkä kirkkain sivuaurinko jonka olen koskaan nähnyt.




Pilvet olivat siirtyneet Valtavaaran suuntaan. Valtavaaran vaarajonon ensimmäinen kukkula oli vielä näkyvissä, mutta korkein laki piilossa.








Alas tullessa oli vähän samanlaista kuin lentokoneen laskeutuessa pilvikerroksen läpi. Muutama kymmenen metriä alempana taivas oli pilvessä, vain pientä valonkajoa näkyi auringon suunnalla.

keskiviikko 10. tammikuuta 2018

"Valtavaaralla tuikea tuuli soi"

On vielä niin pimeää, että lumenpeittämää lumikenkäuraa ei näy, mutta se tuntuu liukulumikengän alla. Puolikas kuu vilahtaa silloin tällöin lumisten kynttiläkuusien latvoissa. Pakkasta on viisitoista astetta, ja ellen olisi syvällä metsässä Valtavaaran itärinteellä, kylmä viima puhaltaisi vastaan. Olen valinnut tämän suojaisen reitin Valtavaaralle nousuun osin tuulta väistelläkseni, mutta myös siksi, että se on loivin reitti Vuosselista Valtavaaran laelle.  Koska tarkoitus on viipyä vaaran laella, ei kannata hikoilla itseään märäksi ylämäkeä noustessa.


Matkan varrella on monia paikkoja joihin tekisi mieli jäädä, kuten tämä rinnesuo joka huokuu rikkumatonta hiljaisuutta. Mutta on ehdittävä ylemmäs ennen aurinkoa, joka toivon mukaan nousee tänään muutamaksi tunniksi taivaanrannalle.


Kynttiläkuusten latvoissa on jo lupaus päivän valkenemisesta.


Viimeisen puoli kilometriä ennen kotaa hiihtelen latua pitkin. Valtavaaralle vie hyvin kunnostettu hiihtolatu. Kun hiihtäjä on jaksanut nousta kodalle asti, on edessä huikea alamäki serpentiinilatua takaisin Vuosseliin. Minun suuntani on toinen, kodalta ylös päivätuvalle ja siitä Valtavaaranlammelle.


Valtavaaran päivätupa näkyy rinteen nousijalle kutsuvana, tosin tässä vaiheessa se tuntuu olevan hyvin kaukana ja korkealla.


Pysähdyn hetkeksi kodalle levähtämään. Vielä olisi noin 40 nousumetrin kiipeäminen ylös. Latu ei vie laelle vaan kaartaa tässä alarinteeseen. Useat hiihtäjät kuitenkin jättävät suksensa kodalle ja kävelevät ylös maisemia katsomaan.


Maan varjo näkyy taivaanrannasta kohoavana siniharmaana vyöhykkeenä auringonnousun vastakkaisella suunnalla. Puurajan lähestyessä tuuli löytää minut. On lisättävä vaatekerroksia ja vedettävä huppua tiukalle. Valtavaaran tykkytornit eivät tuulta hätkähdä. Niiden suojaan on hyvä vetäytyä pukeutumaan.


Valtavaaralla tuikea tuuli soi.
Siellä autiotupa on tuo.
Taas vaellusmatkani sinne toi
palovartijan majan sen luo.
                                                                              (Juha Vainio, Valtavaaran valssi)


Muitakin on liikkeellä. Tuolla alhaalla pysähdyin äsken hengähtämään. Kuvasta voi löytää myös kodan huuvan ja halkovajan katon. 


Kaukana idän horisontissa näkyvät Venäjän tunturit, lähempänä Virkkulan kylä ja Porontimajärvet.


Etelän suunnalla Rukalla aloitellaan laskettelupäivää. Ruka näyttää olevan ihan lähellä, tosiasiassa sinne on muutama kilometri ja paljon nousuja ja laskuja.




Venäläinen neljän hengen hiihtoseurue tulee suksilla ylös asti. Kommunikointimme toimii sen verran, että ymmärrän pyynnön kuvata seurue heidän kamerallaan. Saanpa samalla omaankin kameraani kuvia ihmisistä maisemassa.


Vaatii taitoa pysyä pystyssä jyrkässä rinteessä, joka on paikoin tiivistynyt kovaksi. Alempana suksi uppoaa syvälle.


On se hetki kun aurinko tulee esiin ja alkaa värittää maisemaa lämpimin sävyin.




Lopultakin valoa ja varjoja. Tasaharmaata kontrastitonta maisemaa on saanut katsella riittävästi viime aikoina.








Tuuli on kasannut irtolunta korkeiksi lumilaineiksi vaaran laelle.


Tekee mieli vetäytyä itärinteen puolelle tuulensuojaan. Aurinko ei vielä lämmitä, mutta voi miten sen valo piristää mieltä.











Tähän aikaan vuodesta Valtavaaranlampi jää varjoon ja auringonvalo vain hipoo puiden latvoja. Olisi houkuttelevaa laittaa laavulle tulet ja istua evästelelemään, mutta en malta jäädä. Jos nyt lähden jatkamaan matkaa, ehdin vielä nähdä kohdevalaistuja puita alarinteessä.




Kynttiläkuuset Valtavaaranlammin takarannalla laavulta päin kuvattuna.


Kuvaan samat kuuset toisesta suunnasta noustuani kannaksen yli pienelle suolle.


Edessä on pelkkää alamäkeä. Syksyllä löysin suolta lähtevän noron, joka kiemurtelee jyrkässä rinteessä Ahmakallion luo. Sitä seuraamalla on helppo laskeutua alas. Pehmeä lumi jarruttaa menoa, joten vauhti ei nouse liian kovaksi.